Kun ensimmäisen kerran kuulin Mad Maxin comebackista 2000-luvun alussa, odotukseni eivät suoraan sanoen olleet kovin korkealla. Mad Max: Ukkosmyrsky ei ollut kovinkaan kummoinen jatko-osa loistavalle Mad Max 2: Asfalttisoturille, muutamaa elementtiä lukuun ottamatta (Tina Turnerin tunnaribiisi ja Master Blaster-pahis). Lisäksi Ukkosmyrskynkin tekemisestä oli vierähtänyt jo sen verran aikaa, että ajattelin Maxin uuden tulemisen olevan lähinnä vain vanhojen ideoiden uudelleenkierrättämistä Mel Gibsonin karismalla höystettynä. George Millerin ohjaustyötkin Mad Max –elokuvien jälkeen olivat olleet enemmän tai vähemmän keskinkertaisia (mm. Babe ja Happy Feet).

Lopulta asfalttisoturin paluuta valkokankaille saatiin odottaa aina tähän vuoteen saakka. Matkan varrella Mel Gibson oli ehtinyt jo tippua pois pääroolista ja hänet oli korvattu nuoremmalla mutta vähintään yhtä karismaattisella Tom Hardylla (The Dark Knight Rises, Locke). Hardysta huolimatta, odotukseni itse leffan suhteen olivat entistä skeptisemmät.

Kun sitten näin ensimmäiset trailerit Fury Roadista, käsitykseni Maxin uudesta tulemisesta muuttuivat täysin. Tämähän näyttää aivan mielipuoliselta meiningiltä, ajattelin mielessäni ja ainoastaan siis sanan positiivisessa merkityksessä. Trailerista sai sellaisen kuvan, että elokuva tulisi olemaan täyttä toimintatykitystä, alusta loppuun. Se näytti ydinsodan jälkeisen sirkusjengin taidonnäytteeltä maanpäällisessä *******ssä. Jos itse elokuva tulisi olemaan edes puoliksi näin siisti ja hyvin kasattu kokonaisuus kuin nämä trailerit, luvassa olisi todellista galaksit räjäyttävää actionviihdettä. Mieleeni tosin hiipi myös pelko, että mitä jos nämä trailerit yrittävät johdatella katsojan toivomaan tiukkaa kahden tunnin actionpakettia, mutta luvassa onkin sitten jotain aivan muuta. Mieleeni muistuu äkkiä kaksi leffaa, joiden trailerit ovat olleet huomattavasti kiehtovampia kuin itse varsinaiset elokuvat (mm. Prometheus ja Terminator Salvation).

Kaikki elokuvan nähneet voivat rehellisesti sanoa, että näin EI TODELLAKAAN ole Fury Roadin tapauksessa. Jo heti ensimmäisistä minuuteista lähtien käy selväksi, että nyt todella mennään eikä turhia meinata. Elokuvan alussahan Max (Tom Hardy) yrittää paeta kovin kalpeiden vihollisten, Sotapoikien kynsistä ja samanlaisella teemalla mennään oikeastaan koko elokuvan ajan. Koko elokuva on yhtä pitkää takaa-ajoa ilman merkkiäkään pitkäveteisyydestä. Takaa-ajo antaa elokuvalle myös sen painostavan tunnelman, joka pitää otteessaan niiden muutamien rauhallistenkin kohtausten aikana. Siitä tulikin mieleeni, että jos tällaisen actionkokonaisuuden läpi selvitään kunnialla viidellä rauhallisemmalla kohtauksella ja hengähdystauolla, on monen asian oltava kunnossa.

Absoluuttisesti parasta elokuvassa on kuitenkin se, että sen ei tarvitse selitellä yhtään mitään. Elokuvassa voi olla tulta syöksevä sähkökitara, koska se on cool. Siinä voi olla yhtäkkiä hiekkamyrskyn keskelle ilmestyvä tornado, koska se vain näyttää niin hyvältä suuressa actionkohtauksessa. Siinä voi olla toinen toistaan hullumpia kohtauksia ja stuntteja ja se kaikki on toteutettu niin hienolla tavalla, ettei sitä edes halua kyseenalaistaa. Fury Roadista jos mistä näkee ohjaajan rakkauden elokuvia kohtaan.

Lopuksi vielä kaksi sanaa: Tom Hardy. Sori Mel, sinut on sysätty sivuun valtaistuimeltasi. Kaupungissa on uusi Max. Ja hän entistäkin hullumpi.

-Ville