Telia Yhteisö
peruuta
Näytä tulokset kohteelle 
Hae sen sijaan kohdetta 
Tarkoititko: 

Laura Paloposki Hero.jpg

 

Adoptiojonossa vanhempien odotusaika kestää vuosia. Laura Paloposken elämän muutti soitto tammikuussa 2014. Pari vuotta myöhemmin puhelin pirisi taas.

 

Kello 12.38 asti se päivä oli aivan tavallinen.

 

Oli tammikuinen keskiviikko vuonna 2014, ja Laura Paloposki istui koneen ääressä toimistolla. Hän oli juuri lopettanut lounastunnin ja pitkän puhelun ystävänsä kanssa, kun puhelin taas soi. Ystävällä oli tapana soittaa heti uudestaan, jos jotain oli jäänyt sanomatta.

 

Laura halusi päästä jatkamaan töitä. Hän ajatteli, ettei viitsi vastata, mutta vilkaisi silti puhelinta. Näytöllä vilkkui adoptioneuvonnasta tutun sosiaalityöntekijän numero.

 

”Adoptioneuvojat eivät koskaan soita, vaan lähettävät salattua sähköpostia. Siitä tiesin, että tämä on nyt se puhelu, jota olemme vuosia odottaneet”, Laura sanoo.

 

Sosiaalityöntekijällä oli Lauralle ja hänen puolisolleen Kostille parhaita mahdollisia uutisia. Suomalaisessa hoitoperheessä heitä odotti tyttövauva, josta tulisi adoptiossa heidän lapsensa.

 

”Kun ymmärsin mistä on kyse, tunsin, miten koko kroppaan lehahti lämpö enkä saanut oikein henkeä. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Se puhelu muutti koko elämäni.”

 

Se puhelu teki Laurasta äidin.

 

Ratkaiseva soitto voi tulla milloin tahansa

 

Adoptiojonossa olevat vanhemmat tietävät, että se voi tulla koska tahansa. Soitto, joka päättää pitkän odotuksen ja aloittaa uuden elämänvaiheen. Vaikka puhelun kuvittelisi kymmeniä kertoja mielessään, etukäteen ei voi tietää, millaisesta lapsesta siinä kerrotaan ja miten kaikkeen reagoi.

 

Laura kertoi uutisen ensin työkaverille, joka sattui astumaan huoneeseen sosiaalityöntekijän lopetellessa puhelua. Kollega kysyi säikähtäneenä, mitä on tapahtunut.

 

”Sanoin hänelle, että tiedätkö, minusta on tullut äiti. Sen kertominen tuntui epätodelliselta ja ihmeelliseltä ja nostaa kyyneleet silmiini edelleen.”

 

Laura ja Kosti olivat hankkineet kotiin lasta varten vain yhden asian. He eivät halunneet vauvatarvikkeiden muistuttavan pitkästä odotuksesta.

 

”Kaikkien niiden tunteiden keskellä kykenin ajattelemaan rationaalisesti, että onneksi meillä on turvakaukalo, jotta voimme hakea lapsen kotiin.”

 

Työvuorossa ollutta puolisoa Laura ei heti tavoittanut.

 

”Hän on töissä ravintolassa, eikä siellä noin vain vastailla puhelimeen. Lähetin viestin, että sinusta on tullut isä. Kosti soitti välittömästi takaisin ja alkoi järjestää asioita. Hän pystyy toimimaan järjellä suurissa tunnekuohuissa.”

 

Puhelimet kävivät kuumana

 

Lauran ja Kostin oli mietittävä, miten ja missä järjestyksessä he kertoisivat asiasta läheisille. Puhelinta ei kuitenkaan voinut pitää koko ajan varattuna, sillä hoidettavaa oli paljon. Kaikki halusivat olla mukana Lauran ja Kostin onnessa.

 

”Luuri ja viestikanavat lauloivat. Saimme valtavasti onnitteluviestejä, neuvoja ja avuntarjouksia.”

 

”En saanut äitiä kiinni, joten kerroin uutisen tekstarilla. Hän tiedosti, ettei kannata soitella heti vaan antaa meidän käsitellä asiaa. Meillä perheessä sanotaan aina, että soitetaan sitten kun on sopiva hetki. Illalla vanhemmat viestivät ja kertoivat ottaneensa konjakkipaukut ensimmäisen lapsenlapsensa kunniaksi.”

 

Jo samana iltapäivänä tuoreet vanhemmat tapasivat tyttärensä hoitoperheen luona ensi kertaa.

 

”Hoitoperheen vanhemmat toivottivat meidät eteisessä tervetulleeksi sanomalla, että hei äiti, hei isä. Tyttö nukkui päiväunia. Hän tykkäsi nukkua harsoliina kasvoillaan. Nostin kangasta, jotta näkisin, miltä se pieni tyyppi näyttää. Se oli aivan mieletöntä.”

 

Kotiin he hakivat vauvan seuraavana päivänä. Hänen nimekseen tuli Lilja.

 

Yksitoista vuotta odotusta

 

Odotusaika kesti yksitoista vuotta. Se alkoi lapsettomuushoidoilla. Adoptiojonossa kului yli kuusi vuotta.

 

”Vaikeina hetkinä ajattelin, että odotus on kohtuutonta. Mutta kun puhelun hetki lopulta koitti, se kaikki unohtui eikä menneellä ollut enää merkitystä. Siitä hetkestä alkaen olimme vanhempia.”

 

Kolme vuotta Liljan saamisen jälkeen he alkoivat toivoa hänelle sisarusta ja käynnistivät uuden adoptioprosessin, nyt Kolumbiaan. Sitten elämä yllätti taas.

 

Syksyllä 2016 Laura oli ajamassa Tampereen-työmatkalta takaisin kotiin. Moottoritiellä puhelin soi. Näytöllä vilkkui tuttu numero.

 

”Ajattelin, että sosiaalityöntekijä haluaa varmistaa, että adoptiopaperit ovat lähteneet eteenpäin.”

 

Asia oli kuitenkin aivan toinen. Liljasta on tullut isosisko, työntekijä sanoi.

 

”En tajunnut ensin ollenkaan, mistä on kysymys. Paperit olivat vasta matkalla Kolumbiaan, emmekä me olleet kotimaan adoptiojonossa. Se puhelu tuli aivan puskista.”

 

Laura ajoi sivuun ja pyysi sosiaalityöntekijää toistamaan. Hän kertoi, että Lilja oli saanut biologisen veljen. Pojasta tulisi myös Lauran ja Kostin lapsi.

 

Oli maanantai, ja poika oli syntynyt edellisenä perjantaina. Koska vauva oli niin pieni, Laurasta ja Kostista tulisi ensin avohuollon sijaisperhe. Adoption voi vahvistaa, kun lapsi on kahdeksanviikkoinen.

 

”Sosiaalityöntekijä kysyi, että pitäisikö minun jutella ensin Kostin kanssa. Mutta asia oli ihan selvä. ’Mistä ja milloin saan hakea poikamme?’ kysyin.”

 

Sen jälkeen Laura istui jonkin aikaa rekkaparkissa.

 

”Soitin Kostille ja yhtiökumppanilleni, äidille ja veljelle. Viestittelin sinne tänne ja etsin vastasyntyneen pojan vaatteita.”

 

Kaikki tuntui hyvin epätodelliselta. Vähän kuin olisi voittanut toistamiseen lotossa.

 

”Kannattaa aina vastata”

 

Ensimmäisestä käänteentekevästä puhelusta on jo kahdeksan vuotta. Vauvasta on kasvanut määrätietoinen tokaluokkalainen, pikkuveli on viisivuotias.

 

”Puhelu päätti sen epävarmuuden, joka elämässämme oli vuosia ollut. Yhdentoista vuoden odotus ei ollut enää mikään perusmaraton vaan rankka ultrajuoksu.”

 

Paloposkien perhe asuu Espoossa ja elää ihan tavallista elämää. Kaikki on hyvin.

 

”Lapsilla on minun hymykuoppani ja sama hiusten väri kuin Kostilla. He ovat ihan meidän oloisia. Puhelimeen kannattaa aina vastata. Koskaan ei tiedä mitä ihanaa sieltä tulee.”

 

Teksti: Kaisa Viljanen
Kuva:
Paula Ojansuu

 

--

 

Lue myös:

Telian toimitus
Telialainen
Telialainen

Jaa artikkeli

https://yhteiso.telia.fi/t5/5G-artikkelit-ja-uutiset/Yksi-puhelu-teki-Laurasta-aidin/ba-p/231675
Linkki kopioitu